Rehevöitymisen myötä samentuneet vedet ovat kaventaneet vedenalaisten putkilokasvien elintilaa, ja suurin osa Itämeren uhanalaisista lajeista elääkin matalien lahtien putkilokasviyhteisöissä.

Putkilokasvit kasvavat tavallisesti alle neljän metrin syvyydessä

Mereisten putkilokasvien elämä alkaa pohjasta, samoin kuin maallakin. Kasvualustan syvyys riippuu veden sameudesta: ulkosaariston kirkkaissa vesissä putkilokasveja, esimerkiksi meriajokasta, voi löytyä jopa 6–7 metrin syvyydestä. Suurin osa putkilokasviyhteisöistä sijoittuu kuitenkin matalien merenlahtien suojaisille liejupohjille, alle neljän metrin syvyyteen.

Kasvit keräävät auringonvaloa monin eri menetelmin

Vesi tukee kasvien varsia nestemäisenä ja ilmaa tiiviimpänä elementtinä, ja monet vesikasvit ovat maalla kasvavia sukulaisiaan notkeampia.

Pitkät ja kapeat varret sekä lehdet kasvavat nopeasti pohjasta käsin valoa kohti ja taipuvat aaltojen ja merenpinnan korkeusvaihtelujen myötä. Näin kasvavat muun muassa uistelijoille tutut vidat ja ärviät. Toinen tehokas keino valon keräämiseen on esimerkiksi lahnanruohojen suosima tukeva pohjaruusuke ja runsas, ravinteita varastoiva juurakko, josta kasvu alkaa keväisin.

Joillakin kasveilla suurin osa yhteyttävästä lehtipinta-alasta kelluu veden pinnalla, jolloin varret ja juuret jäävät usein hennommiksi ja kasvu pintaa kohti käy nopeasti. Tätä strategiaa käyttävät valokuvaukselliset lumpeet ja ulpukat.

Myös irtokeijujat ovat löytäneet tiensä makeista ja seisovista vesistä suojaisiin murtovesilahtiin. Ne kelluvat vapaina joko pinnalla tai välivedessä. Näistä näkyvimpiä ovat limaskat ja runsasravinteisista vesistä nauttiva tankeakarvalehti.

Lisääntyminen tapahtuu erilaisin keinoin

Lisääntyminen veden alla vaatii sarjan erilaisia luovia ratkaisuja. Helpoin tapa on toivoa, että irti repeytyneet versot tai ajelehtimaan lähetetyt itiöt, siemenet ja talvehtimissilmut osuvat sopivalle kasvupaikalle ja jatkavat elämäänsä.

Kasvit voivat myös kasvattaa rönsyjä pohjaa pitkin ja nostattaa niistä uusia versoja. Samoin juurakot voivat suikertamalla hivuttautua yhä laajemmille alueille, kunhan kasvusto on ankkuroitunut tukevasti ensimmäiseen kasvupaikkaan.

Suvullinen lisääntyminen on riskialttiimpaa. Jos kukka on pinnalla, lentävät pölyttäjät tai tuuli hoitavat sukusolujen sekoittumisen, mutta onnistumisesta ei ole aina takeita.

Mikäli pintaan asti ei ole pääsyä, jotkin lajit voivat pitää kukintonsa tiiviisti suljettuina ja pölyttää itse itsensä. Nerokkaimpiin ratkaisuihin kuuluu kaasukuplan muodostaminen kukinnon ympärille pölytystä varten. Onnistuneen pölytyksen jälkeen kehittyneet siemenet vapautetaan veteen ja vaellus kohti uusia elinympäristöjä jatkuu virtausten varassa.

Putkilokasveja:

• Meriajokas (Zostera marina)
• Vidat (Stuckenia spp., Potamogeton spp.)
• Ärviät (Myriophyllum spp.)
• Lahnaruohot (Isoëtes spp.)
• Lumpeet (Nymphaea spp.)
• Ulpukat (Nuphar lutea)
• Limaskat (Lemna spp.)
• Tankeakarvalehti (Ceratophyllum demersum)
• Vesiherneet (Utricularia spp.)
• Näkinruohot (Najas spp.)