Sisällys
Avomerellä eli ulapalla elämä on erilaista verrattuna rannikon elämään. Ulapalla pohja on syvällä ja vapaata vettä riittää. Monet kalat, kuten silakka, viettävät suuren osan elämästään ulapalla. Osa niistä tulee rantaan vain kutemaan. Kalat liikkuvat pitkiäkin matkoja ravintoa etsien.
Suurin osa Itämeren pohjasta on yli 10 metrin syvyydessä olevaa pehmeää mutapohjaa, jonne asti valo ei yllä. Siksi siellä ei myöskään kasva leviä eikä kasveja. Mikäli happea on riittävästi, pohjissa elää kuitenkin muita eliöitä. Syvillä ja pehmeillä mutapohjilla viihtyvät muun muassa kilkki, liejusimpukka ja liejuputkimadot sekä katkat. Hapettomalla pohjalla elävät vain rikkibakteerit.
Kilkki on syvien pehmeiden pohjien asukas.
Itämeren rantamaisemaa ovat muovanneet muun muassa jääkaudet. Eliöstö vaihtelee rannan tyypin mukaan. Itämeren rannoilla riittääkin monimuotoisia elinympäristöjä.
Suomenlahden pohjoisrannalta, Selkämereltä ja Ruotsin itä- ja etelärannikoilta löytyy paljon jään kuluttamia sileitä kalliorantoja. Merenkurkusta Pohjanlahdelta löytyy taas alavaa rannikkoa, jossa maa kohoaa vielä viimeisen jääkauden seurauksena noin 9 millimetriä vuodessa. Sulava jäätikkö kasasi hiekkasärkkiä erityisesti Etelä-Itämerelle.
Suomenlahdelta ja Saaristomereltä löytyy tuhansien saarien ja kallioluotojen muodostamia sokkeloita. Niiden väliin mahtuu suojaisia lahtia ja avoimia selkiä. Pehmeiden mutapohjien ja kovien kallioseinämien mosaiikki mahdollistaa erilaisissa ympäristöissä viihtyvien eliöiden rinnakkaiselon.
Kalliorannat ovat tyypillisiä Suomen rannikolla.
Kalliorantaan on hyvä kiinnittyä
Kalliorannat tarjoavat tukevan kasvualustan monille eliöille, jotka pystyvät kiinnittymään siihen, kuten leville ja sinisimpukoille. Olet varmaan huomannut sukeltaessasi, että valon määrä vähenee syvemmällä. Valon määrän muutos vaikuttaa erityisesti siihen, minkälaista leväkasvustoa kalliopinnalla milläkin syvyydellä elää.
Kovilta kalliorannoilta voidaan erottaa selkeitä vyöhykkeitä, joiden eliöstö poikkeaa toisistaan. Kun astut rantaan, ensimmäisenä vastaan tulee pärskevyöhyke, joka on hyvin ankara elinympäristö. Kesällä sitä kuluttavat aallot ja talvella jää. Pärskevyöhykkeellä elämää onkin vain vähän.
Pärskevyöhykkeen alapuolella alkaa vihreiden rihmalevien vyöhyke. Nämä levät tarvitsevat paljon valoa. Ne uusiutuvat yleensä vuosittain, sillä jää kuluttaa vyöhykettä talvisin. Rihmaleviin kuuluu muun muassa viherahdinparta.
Rihmalevien alapuolella alkaa ruskolevävyöhyke, jossa viihtyy erityisesti rakkohauru. Kun vesi on kirkasta, rakkohauru kasvaa laajoina pensasmaisina mattoina tarjoten elinympäristön monille katkoille, kalanpoikasille ja kotiloille.
Ruskolevävyöhykkeen alapuolella alkaa punalevävyöhyke. Punalevävyöhykkeessä valoa on enää hyvin vähän, ja siellä elävät levät ovat sopeutuneet melko hämäriin olosuhteisiin. Kun valon määrä vähenee entisestään, punalevien kasvu kuitenkin vaikeutuu ja sinisimpukat valtaavat alaa.
Muta- ja liejupohjillakin elää monia lajeja
Suomen rannikkoalueilla kallioiden lisäksi pehmeät muta- ja liejupohjaiset merenlahdet ovat eliöille tärkeitä elinympäristöjä. Muta- ja liejupohjilla valtalajeja ovat erilaiset vesikasvit.
Esimerkiksi järviruokokasvusto peittää alleen suuria alueita matalissa merenlahdissa ja tarjoaa tärkeän elinympäristön kalanpoikasille ja hyönteisten toukille. Hiekkaisilla pohjilla viihtyy puolestaan meriajokas.
Matalat merenlahdet ovat tärkeitä ja monimuotoisia elinympäristöjä. Toisin kuin kalliorannoilla, täällä pohja on usein pehmeää mutaa tai liejua ja sen seurauksena lajistokin on erilaista. Kuva Perämeren pohjukasta.