Perämerellä on matalat fosforitasot verrattuna etelään

Perämeren ravinteiden määrään vaikuttaa suurten jokien tuoma kuormitus. Perämeren ravinnekuormaa säätelevät myös vedenvaihto Selkämeren kanssa. Ravinnekuormaan vaikuttavat myös meren sisäiset toiminnot, jotka sitovat tai poistavat ravinteita. 

Merkittävä osa jokien tuomista ravinteista on luonnonhuuhtoumaa, joka on ihmistoiminnasta riippumatonta. Lisäksi maa- ja metsätalous sekä turvetuotanto kuormittavat Perämerta. Rannikon asutuskeskusten ja teollisuuden kuormituksen vaikutukset rajoittuvat rannikkovesiin päästölähteiden läheisyyteen.

Perämeren ulapalla fosforin pitoisuustaso on ollut jo 1990-luvulta lähtien hyvin alhainen. Pohjanlahti onkin säästynyt korkeilta fosforipitoisuuksilta, koska sinne virtaa vain vähän vettä Itämeren pääaltaan syvistä vesikerroksista. Sieltä peräisin oleva vesi sisältää nimittäin paljon fosforia. Perämeren matalaa fosforipitoisuutta selittää myös se, että sen hapellinen pohja-aines pidättää tehokkaasti fosforia.

Perämeren typpipitoisuudet ovat laskeneet huippuvuosista

Perämeren typen pitoisuudet olivat korkeimmillaan 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Tämän jälkeen ne ovat lievästi laskeneet aina nykypäiviin asti. Muutosta voisi selittää Itämeren ilmasta peräisin olevan typpilaskeuman pieneneminen. Rannikkoalueilla typen pitoisuustaso on pysynyt samalla tasolla koko seurantajakson. 

Selkämeri rehevöityy asteittain

Selkämeri on rehevöitynyt hitaasti 1980-luvulta alkaen. Selkämeren ravinnetilanteeseen vaikuttavat eteläisiltä merialueilta tuleva fosfori ja Perämereltä virtausten mukana tuleva typpi. 

Varsinaisen Itämeren pääaltaalta virtaa Selkämerelle pääasiassa hapekasta ja vähäsuolaista pintakerroksen vettä ja vain vähän vähähappista, runsasravinteista ja suolaisempaa syvävettä. 

Vähäisen syvävirtauksen vuoksi Selkämeri kerrostuu vain heikosti suolaisuuden mukaan. Heikon kerrostuneisuuden ansiosta syviin vesikerroksiin pääsee sekoittumaan hapekasta vettä, eikä Selkämerellä tavata happikatoja. 

Rannikkovesiä kuormittaa maatalous, mutta vain kapealla vyöhykkeellä

Rannikkovesien tilaan vaikuttaa etenkin jokien kautta tuleva kuormitus. 

Selkämeren avoimen rannikon vedet sekoittuvat tehokkaasti. Sen ansiosta yhdyskuntien ja teollisuuden kuormitus vaikuttaa ravinnepitoisuuksiin vain kapeahkolla rannikkovyöhykkeellä. 

1990-luvun puolivälistä alkaen lisääntyneet sinilevämäärät ovat kuitenkin merkki alueen asteittaisesta rehevöitymisestä. Kehitys johtunee typen ja fosforin suhteen alenemisesta, mikä on seurausta fosforipitoisuuden noususta.

Nykyiset ravinnepitoisuudet vastaavat tilannetta 80- ja 90-lukujen taitteessa

Avoimella Selkämerellä fosforin pitoisuustaso laski 1990-luvulla. 2000-luvulla trendi kuitenkin kääntyi lievään ja tasaiseen kasvuun. Kasvu johtunee fosforin pitoisuuden kasvusta Itämeren pääaltaan pintakerroksessa. Sieltä vesi pääsee esteettä virtaamaan Selkämerelle. Avoimen Selkämeren nykyinen pitoisuustaso vastaa 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tilannetta. 

Merenkurkun saaristossa fosforin pitoisuustrendi on hieman erilainen kuin avomerellä. Se nousi 1980-luvulla ja säilyi muuttumattomana 1990-luvun. 2000-luvulla trendi on ollut jälleen nouseva, kuten avomerelläkin.

Korkein typen pitoisuustaso havaittiin avoimella Selkämerellä 1980-luvulla. Sen jälkeen pitoisuus on hitaasti laskenut 2000-luvun puoliväliin saakka. Muutos johtunee lähinnä vastaavasta kehityksestä Itämeren typpilaskeumassa. 

Merenkurkun saaristossa typen trendi oli aluksi laskeva, kuten avomerelläkin. 2000-luvun alkupuolella typpipitoisuudet kuitenkin nousivat. 2010-luvulla pitoisuustaso on vastannut 1980-luvun tilannetta.

Saaristomeri on herkkä rehevöitymään

Suomen muista merialueista poiketen Saaristomerellä ei ole varsinaista avomerialuetta. Se on matala, rikkonainen ja vedenvaihdoltaan rajoittunut. Niinpä se on herkkä rehevöitymiselle.

Lähinnä maataloudesta tuleva kuormitus vaikuttaa voimakkaimmin sisäsaariston vesien ravinnetasoon. Saaristomeren kaakkois- ja eteläosien tilaan vaikuttavat erityisesti Suomenlahdelta ja Itämeren pääaltaan pohjoisosasta virtaavat ravinnepitoiset vedet.
Lisäksi pohjasta vapautuvat ravinteet nostavat paikoitellen väli- ja sisäsaariston ravinnetasoa.

Saaristomeren fosforipitoisuudet jatkavat nousuaan edelleenkin

Saaristomerellä fosforin pitoisuustaso pintavedessä on kasvanut selvästi lähes koko ajan 1980-luvulta asti. Pitoisuuksien kasvu heijastelee Itämeren pääaltaan fosforipitoisuuksien kasvua. On myös mahdollista, että fosforin vapautuminen pohjasta on lisääntynyt. Erityisesti pohjanläheisen veden fosforipitoisuus on selvästi kasvanut.

Typen pitoisuus taas on vaihdellut voimakkaasti, vaikka sen yleistaso ei ole mittausjakson aikana merkittävästi muuttunut. Jokien tuoman typpikuormituksen sekä jokiveden suhteellisen osuuden vaihtelu merivedessä heijastuu sisä- ja välisaariston typpipitoisuuksiin.

Varsinaisen Itämeren pohjoisosan ravinnetason nousu pysähtyi 1980-luvulla

Varsinaisen Itämeren Suomea läheisin osa sijaitsee Suomenlahdelta, eteläiseltä Itämereltä ja Pohjanlahdelta tulevien virtausten leikkauspisteessä. Näin ollen Itämeren koko valuma-alueelta tuleva kuormitus määrittää sen ravinnetilan. Alueen ravinnetason muutokset liittyvät siis koko varsinaisen Itämeren tason muutoksiin. 

Alueen ravinnetaso on kasvanut koko sodanjälkeisen teollistumisen ajan aina 1980-luvulle saakka. Tämän jälkeen tilanne on pysynyt samanlaisena tai taso on hieman laskenut.

Suomenlahti kärsii korkeista ravinnepitoisuuksista ja happikadosta

Valuma-alueelta tuleva kuormitus, varsinaiselta Itämereltä virtaava syvävesi ja pohjien vaihteleva happitilanne säätelevät Suomenlahden ravinnepitoisuuksia. 

Itäisen Suomenlahden tilaan vaikuttavat voimakkaasti Pietarin ja sen lähialueen ravinnekuormitus. Lisäksi Neva-joki tuo mereen paljon erityisesti typpeä. Itäisen Suomenlahden fosforikuormitus on laskenut voimakkaasti 2000-luvun puolivälin jälkeen. Siihen ovat vaikuttaneet Pietarin tehostunut yhdyskuntajätevesien puhdistus ja Laukaanjoen fosforikuormituksen aleneminen vuodesta 2012 lähtien.

Suomenlahden ravinnepitoisuuksia nostaa moni eri tekijä

Suomenlahden rikkonaisen rannikon ravinnemääriin vaikuttavat ulappavesien tila sekä valuma-alueelta tuleva kuormitus. Erityisesti pääkaupunkiseudun itäpuolisilla vesialueilla joet sekä taajamien ja teollisuuden kuormitus rehevöittävät rannikonläheisiä alueita, joiden vedenvaihto on huono. 

Suomenlahden pohjien huono happitilanne heikentää rannikkovesien tilaa monin paikoin myös alueilla, joille ei tule paikallista ravinnekuormitusta. Happikadosta kärsivillä rannikon syvänteillä pohjasta vapautuva fosfori nostaa merkittävästi syvänteiden ravinnetasoa.

Suomenlahden ulapan pohjanläheisen happipitoisuuden heilahtelu säätelee fosforin sisäistä kuormitusta ja pitoisuutta vedessä. Fosforipitoisuuden nousu 1970–80-luvuilla johtui sekä ulkoisen kuormituksen kasvusta että sisäisestä kuormituksesta. Sen sijaan 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa nousu johtui lähinnä sisäisestä kuormituksesta. 

Fosforipitoisuudet ovat pienentyneet Suomenlahdella 2000-luvulla

Rannikkoalueilla fosforin taso nousi selvästi 1990-luvulla. Rannikkovesissäkin vuosien väliset suuret fosforin pitoisuuserot selittyvät pitkälti sisäisen kuormituksen vaihtelulla. Pitoisuuksien kasvu taittui 2000-luvulla ja kääntyi laskuun erityisesti Suomen itäisimmällä rannikkovesialueella. 

Fosforipitoisuuden lasku johtui erityisesti sisäisen kuormituksen alenemisesta. 2010-luvulla myös Venäjältä tuleva fosforikuormitus väheni.

Typpipitoisuudet ovat heilahdelleet vuosikymmeninä mutta nyt tasaantuneet

Suomenlahden ulapalla 1970-luvulla alkanut typen pitoisuustason kasvu taittui 1980-luvun puolivälissä. Muutos liittyi samanaikaiseen ilman typpilaskeuman ja valuma-alueelta tulevan typpikuorman vähentymiseen. 

Pitoisuudet kääntyivät uuteen nousuun 2000-luvun puolivälin vaiheilla. Suomenlahden typpikuormituksessa ei ole kuitenkaan havaittu systemaattista nousua 2000-luvulla. 

Keskisen Suomenlahden ulkosaaristossa typen pitoisuustaso on 2000-luvulla ollut samaa luokkaa kuin Suomenlahden avomerialueilla keskimäärin. Typen tasossa ei ole tapahtunut suuria muutoksia 1990-luvun alun jälkeen. Aluevesiemme itäisimmässä osassa typpipitoisuus on selvästi keski- ja länsiosaa korkeampi jokivesien vaikutuksesta.