Laboratoriotyöskentely vaatii tarkkuutta ja kokemusta. Mikroskoopin näkymästä ei ole kovin helppo tunnistaa vaikkapa eri planktonlajeja. Puuduttavaltakin tuntuva työ palkitaan, kun eteen tupsahtaa jotakin yllättävää, ehkäpä Itämerelle ennestään tuntematon eliölaji tai uusia näkymiä avaava arkeologinen löytö.
Vesianalyysi vaatii laitteita, laboratoriovälineitä ja tarkkuutta
Vesianalyysit ovat perinteistä merentutkimusta; merestä kerättyjä vesinäytteitä on analysoitu Suomessa jo yli sadan vuoden ajan. Nykyisillä menetelmillä ja laitteilla vesinäytteistä pystytään selvittämään luotettavasti monenlaisia asioita: haitallisten aineiden pitoisuuksia, happi- ja ravinnepitoisuuksia tai vaikkapa klorofyllipitoisuutta, joka kertoo kasviplanktonin määrästä.
Otetuista vesinäytteistä osa tutkitaan jo laivalla, toiset taas kestävöidään ja analysoidaan myöhemmin. Merivedestä mitataan yleensä hyvin pieniä ainepitoisuuksia: gramman tuhannes- tai miljoonasosia litrassa. Silloin on oltava tarkkana, ettei mitattavaa ainetta pääse näytteeseen hitustakaan mistään ulkopuolelta. Herkkiä vaiheita ovat esimerkiksi reagenssin lisäys tai näytteen siirtäminen mittalaitteeseen.
Näytepulloja käsitelläänkin laboratoriossa hyvin huolellisesti. Puhtaus on enemmän kuin puoli ruokaa!
Planktontutkimuksissa selvitetään näytteiden koko lajisto
Planktonnäytteiden tutkimiseen ei ole oikotietä; kentältä kerätyt näytteet pitää tutkia mikroskoopin alla. Työhön tarvitaan kokenutta planktontutkijaa, joka tunnistaa eri planktonryhmät ja -lajit. Tehtävä on vaativa, sillä Itämerestä tunnetaan noin 2 000 kasviplanktonlajia. Eläinplanktonin lajisto on sen sijaan suppeampi: vain runsaat 200 lajia.
Planktontutkimusten tarkoitus on seurata planktonyhteisöjen runsaudessa ja koostumuksessa tapahtuvia muutoksia. Niinpä näytteistä määritetään mahdollisimman tarkasti kaikki lajit. Lisäksi lasketaan kunkin lajin biomassa (kasviplanktonista) tai yksilömäärä (eläinplanktonista).
Tutkimuksissa kiinnitetään erityistä huomiota meren tilaa indikoiviin planktonlajeihin ja haitallisiin lajeihin. Myös mahdollisten vieraslajien ilmaantumista seurataan tarkasti.
Planktontutkimusten tuloksia hyödynnetään sekä Suomen merialueen hoidossa että laajemmin tieteellisessä tutkimuksessa. Tutkimustulokset toimitetaan kansainvälisiin tietokantoihin, joista tuotetaan muun muassa maailmanlaajuisia karttoja kasviplanktonin ja eläinplanktonin biomassoista.
Pohjaeläinten tutkimiseen on omat keinonsa
Laboratorioon tulevat pohjaeläinnäytteet on seulottu jo kentällä, heti näytteenoton jälkeen. Seuloille on kuitenkin jäänyt paljon muutakin kuin pohjaeläimiä: hiekanjyviä, kasvijäänteitä ja muita kappaleita. Laboratoriossa pohjaeläimet pitää löytää muun tavaran seasta ja poimia erilleen pinseteillä. Työ vaatii kärsivällisyyttä ja vakaata kättä.
Pohjaeläinnäytteitä tutkitaan yleensä stereomikroskoopilla. Näytteistä kirjataan ylös jokainen löydetty eläinlaji ja kunkin lajin yksilömäärä. Lisäksi määritetään eri lajien biomassa eli eläinten yhteispaino. Joiltakin lajeilta saatetaan mitata myös kokojakauma eli se, kuinka monta yksilöä sijoittuu eri kokoluokkiin.
Pohjaeläinyhteisön lajikoostumus vaihtelee paljon sen mukaan, millaiselta pohjalla yhteisö elää. Kokenut tutkija voi jo näytteen ulkonäöstä aavistaa ainakin valtalajit. Koko lajikirjo ja eri lajien runsaussuhteet selviävät kuitenkin vasta, kun näytteitä tarkastellaan huolellisesti ja eritellään eri eläinyksilöt.
Arkeologiset löydöt konservoidaan, jotta ne säilyvät hyväkuntoisina
Arkeologisten löytöjen tärkeä käsittelyvaihe on löytöjen konservointi. Konservoinnin tarkoitus on vakauttaa esineisiin vaikuttavat olosuhteet. Tavoitteena ei siis ole palauttaa esineiden alkuperäistä ulkonäköä, vaan ehkäistä tai ainakin hidastaa esineiden tuhoutumista. Näin ne säilyvät lähdeaineistona tutkijoille ja museoille.
Meriarkeologisten esineiden konservointi on välttämätöntä, koska pintaan nostetut esineet joutuvat kosketuksiin ilman kanssa. Tämä nopeuttaa esineiden hajoamista. Myös kuivuminen voi olla esineille kohtalokasta. Esineet onkin pidettävä kosteina siihen asti, kunnes ne saadaan konservoitua.
Konservointi on haastavaa monestakin syystä. Vaikka esineet näyttäisivät ehjiltä, niiden rakenne on voinut muuttua vuosisatojen aikana. Lämmönvaihtelut, valo ja mikrobitoiminta ovat saattaneet tehdä ne hyvinkin hauraiksi. Monet esineet koostuvat myös useista erilaisista materiaaleista, mikä vaikeuttaa niiden konservointia.
Konservointi alkaa esineen puhdistamisesta. Sen jälkeen esine upotetaan konservointiliuokseen, jonka koostumus riippuu esineen materiaaleista. Konservoituminen voi kestää muutamasta kuukaudesta useisiin vuosiin. Konservoitumisen etenemistä seurataan ja tarvittaessa lisätään kemikaaleja.