Meren tilaa arvioidaan eri indikaattoreiden avulla. Indikaattoreilla seurataan, kuinka kaukana hyvästä tilasta kulloinkin ollaan.
Eri indikaattoreista on muodostettu laajempia kuvaajaryhmiä. Yhdellä kuvaajaryhmällä keskitytään mittaamaan rehevöitymisen tiettyä osa-aluetta. Kuvaajaryhmään voi kuulua useampi indikaattori.
Rehevöitymisen tilaa mitataan kolmen eri kuvaajaryhmän avulla
Rehevöitymisen tilaa arvioidaan tutkimalla vesien ravinteiden määrää sekä rehevöitymisen suoria ja epäsuoria vaikutuksia. Näiden kolmen kuvaajaryhmän tulokset yhdessä muodostavat lopullisen arvion meren rehevöitymisen tilasta.
Ensimmäinen kuvaajaryhmä mittaa typen ja fosforin määrää vedessä
Ensimmäinen kuvaajaryhmä valvoo veden ravinnetasoa. Mittauksen kohteena ovat typen ja fosforin määrät pintavedessä. Rannikkoalueilla indikaattoreina käytetään kesäaikaista kokonaistyppeä ja -fosforia. Avomerellä indikaattoreita on neljä. Ympärivuotisen kokonaistypen ja -fosforin lisäksi mitataan talviaikaisen epäorgaanisen typen ja fosforin määriä.
Toinen kuvaajaryhmä keskittyy konkreettisiin rehevöitymisvaikutuksiin
Toiseen kuvaajaryhmään kuuluu indikaattoreita, jotka mittaavat suoria rehevöitymisvaikutuksia. Rannikkoalueilla suoraa rehevöitymistä kuvaavat a-klorofyllin pitoisuudet, kasviplanktonin määrä, makrofyytit ja näkösyvyys. Avomerialueilla kuvaajaryhmässä on kolme indikaattoria: a-klorofylli, näkösyvyys ja sinileväkukintojen laajuus.
Kasviplanktonhaavia nostetaan.
Kolmas kuvaajaryhmä kartoittaa epäsuoria rehevöitymisvaikutuksia
Kolmas kuvaajaryhmä, epäsuorat rehevöitymisvaikutukset, koostuu merialueesta riippuen eri indikaattoreista.
Perämeren rannikolla sekä Perämeren, Merenkurkun, Selkämeren ja Ahvenanmeren avomerialueilla indikaattorina toimii pohjaeläinyhteisöjen tila. Merenkurkun, Selkämeren, Ahvenanmeren, Saaristomeren ja Suomenlahden rannikolla käytetään lisäksi makrofyyttien tilaa.
Suomenlahden ja Pohjoisen Itämeren avomerialueilla ainoa epäsuoraa rehevöitymistä kuvaava indikaattori on pohjan happivelka. Happivelalla tarkoitetaan tarvittavan hapen määrää, jolla pohja pääsisi pois hapettomasta olotilasta.