Sisällys
Viimeisen jääkauden jälkeinen lyhyt ja vaihteleva aika näkyy Itämeren lajistossa. Veden suolaisuus Itämeren altaassa on vaihdellut makeasta runsassuolaiseen – vähäsuolainen murtovesi on lainehtinut altaassa vasta muutamia tuhansia vuosia. Lajimäärä on pieni, sillä Itämeren vähäsuolainen murtovesi on haastava elinympäristö useimmille eliöille. Olojen ankaruutta lisää myös pohjoinen sijainti, sillä kylmä ilmasto jäädyttää Itämeren talvisin ainakin osittain. Pääosa Itämeren lajistosta on kotoisin makeista vesistä tai valtameristä.
Viimeisen jääkauden jälkeen Itämeren yhteys valtamereen oli ajoittain avoimempi kuin nykyisin; vain harvat lajit ovat ehtineet kehittyä todellisiksi murtovesilajeiksi. Myöskään merilajeilla ei ole ollut riittävästi aikaa sopeutua matalampaan suolaisuuteen. Itämeren erikoisuutena ovat jäisen historian jälkeensä jättämät jäännelajit eli reliktit, jotka ovat peräisin kylmistä arktisista meristä ja jääkauden loppuvaiheen jäänreunajärvistä.
Suolaisuus ja lämpötila stressaavat eliöitä, mikä heijastuu lajien levinneisyyteen ja lajien kokoon. Jokisuistoissa ja Perämeren sekä Suomenlahden pohjukoissa elää makean veden lajeja. Jotkut makean veden lajit esiintyvät myös koko Itämeren alueella. Kun Pohjanmereltä työntyy Tanskan samien kautta aika ajoin suuri määrä runsaissuolaista vettä, monet valtamerten lajit voivat siirtyä hetkellisesti uusille elinalueille Itämereen.
Suurten syvyyksien puuttuminen ja vähäinen vuorovesi vähentävät erilaisten elinpaikkojen määrää ja siten osaltaan myös Itämeren lajimäärää. Myös sääolosuhteet vaikuttavat lajistoon, sillä Itämeren ankaraa talvea kestää vain harva laji.
Vaikka Itämeren lajimäärä on pieni, on sen ekosysteemi kuitenkin rikas, sillä eloperäistä ainesta ja eliöyksilöitä on runsaasti. Lajimäärä pienenee asteittain siirryttäessä Ruotsin länsirannikolta varsinaisen Itämeren kautta pohjoiseen ja Suomenlahden pohjukkaan. Ruotsin länsirannikolla elää noin 1 500 makroskooppista mereistä eläinlajia, eteläisellä Itämerellä 150, Perämerellä enää 2–3.
Useimmat Itämeren lajit ovat pienikokoisempia kuin valtamerissä elävät lajitoverinsa. Esimerkiksi silakka on sillin alalaji, mutta huomattavasti tätä pienempi.
Koska Itämeri sijaitsee kaukana päiväntasaajalta, sen ekosysteemi elää voimakkaasti vuodenaikojen rytmissä. Talven ja kesän vuorottelu johtuu Maan pyörimisakselin muutoksista suhteessa Auringon rataan. Itämerellä on kesä, kun pohjoinen pallonpuolisko on kallistunut kohti Aurinkoa. Itämeren lajit ovatkin sopeutuneet vuodenaikaisrytmiin, joka vaikuttaa muun muassa säähän, valon määrään, päivien pituuteen, meriveden lämpötilaan ja veden sekoittumiseen.
Itämeren pituus etelä-pohjoissuunnassa on noin 1300 km, joten osa-alueiden ilmastot eroavat huomattavasti toistaan.
Esimerkki kasviplanktonin määrän ja lajiston vuodenaikaisvaihtelusta Suomenlahdella. Mikroskooppikuvat: Seija Hällfors. Lähde: Suomen ympäristökeskus / Sirpa Lehtinen
Kasviplanktonin määrään ja lajistoon vaikuttavat erityisesti valon ja ravinteiden saatavuus sekä veden kerrostuneisuus, lämpötila ja suolaisuus.
Talvella kasviplanktonia on yleensä vähän, vaikka myös silloin voi esiintyä toisinaan leväkukintoja avovedessä tai jään alla.
Keväällä kasviplanktonin määrä on huipussaan: talven jälkeen vedessä on paljon ravinteita, valon määrä kasvaa ja vesipatsas kerrostuu. Tällöin levien kasvu kiihtyy voimakkaasti. Keväällä kasviplanktonlajistoa hallisevat piilevät ja panssarilevät.
Ravinteiden ehtyessä kasviplanktonin määrä pienenee. Kesän edetessä ja veden edelleen lämmetessä sinilevien osuus lajistossa kasvaa. Osa sinilevälajeista kykenee sitomaan ilmasta veteen sekoittuvaa typpeä ja varastoimaan fosforia. Se on hyvä kilpailuetu verrattuna muihin planktonleviin: sinilevät voivat lisääntyä nopeasti ja muodostaa tyynellä säällä laajoja pintalauttoja.
Syksyllä levien kasvu vähitellen hiipuu, kun vesipatsas sekoittuu ja valon määrä vähenee.