Ulappa ja vesipatsaan näkymättömät asukkaat
Ulapalla tarkoitetaan laajaa avointa merialuetta, jossa ainakin yhdellä suunnalla horisontti rajoittuu mereen eikä maahan. Suomen rannikon ulappa-alueet sijaitsevat luonnollisesti ulkosaaristossa ja avomerivyöhykkeellä. Ulappa on tärkeä leviämisreitti sekä lajeille että luontotyypeille.
Hylkeet
Itämerennorppa on arktinen laji, jonka lisääntyminen on jäästä ja lumesta riippuvaista. Lajia esiintyy pääasiassa Perämerellä. Harmaahylje on kookkaampi, runsaslukuisampi ja laajemmalle levinnyt kuin norppa. Molemmat hylkeet syövät kalaa ruoakseen.
Plankton
Planktoniin kuuluvat kasviplankton, eläinplankton ja syanobakteerit. Sinilevät, eli syanobakteerit, ovat myös kasviplanktonia, jota löytyy veden pinnan läheltä. Eläinplanktonia ovat esimerkiksi vesikirput, jotka syövät kasviplanktonia.
Silakka
Silakka viihtyy parvissa. Ruoakseen se syö eläinplanktonia ja isompana myös pieniä kaloja. Monet vesilinnut ja hylkeet saavat ravintonsa silakasta. Silakka on kaupallisen kalastuksen tärkein saalislaji niin arvon kuin määrän suhteen.
Saaristolinnut
Tyypillisiä lintuja ovat merimetso, ruokki, riskilä, merikotka ja merilokki. Ne syövät kalaa, ja merikotka syö myös muita lintuja. Linnut pesivät ja lepäävät kivillä ja ulkoluodoilla. Merimetsot, riskilät ja ruokit elävät isoissa yhdyskunnissa.
Ulappaekosysteemi muodostuu lähinnä vesipatsaasta, mutta ekosysteemin toimintaan vaikuttavat myös pohjaan vajoava orgaaninen aines ja pohja-ainesta takaisin vesipatsaaseen nostavat kumpuvirtaukset.
Itämeren ulappaekosysteemin lajiston ja ravintoverkon rakenteen määrittelee pääasiassa fysikaalinen ympäristö, esimerkiksi veden suolaisuus, syvyys ja kerrostuneisuus.
Ulappa kattaa laajan alueen
Ulappaa riittää Suomen rannikolla 1300 kilometrin matkalle, ja erot eri merialueiden välillä ovat suuria. Suolaisin ja syvin vesi löytyy Saaristomereltä ja läntiseltä Suomenlahdelta. Vastaavasti Perämeren pohjoisosa ja Suomenlahden itäosa ovat lähes makeavetisiä jokivaluman vuoksi. Suomen ulapan suolaisuus vaihtelee noin 3–6,5 ‰ välillä.
Suuret etäisyydet etelän ja pohjoisen vesien välillä johtavat myös vaihteluun vuodenaikaisuudessa - valon määrässä, veden lämpötilassa ja jääpeitteen esiintymisessä.
Ulapan ravintoverkon huipulla ovat selkärankaiset pedot
Ulapan vesipatsas on kalojen ja hylkeiden lisäksi myös monien pikkuruisten eliöiden kasvuympäristö. Perustuotanto on kasviplanktonin varassa, joka puolestaan toimii ravintona eläinplanktonille. Nämä pienet selkärangattomat maistuvat kookkaammille selkärangattomille, kuten äyriäisille, massiaisille, simpukoille ja merirokolle, jotka vuorostaan päätyvät kalojen, hylkeiden ja lintujen ravinnoksi.
Ulapan kuollut orgaaninen aines joko vajoaa pohjaan ja pakkautuu paikoilleen tai vapautuu pohjasta takaisin vesipatsaaseen hajottajien toimesta. Ulapan tuotanto määrää meren pohjalle vajoavan orgaanisen aineksen määrän, mikä puolestaan vaikuttaa pohjaeläinten ravinnon määrään ja pohjan happioloihin.
Ulapalla eliöt uivat, kelluvat ja keijuvat vapaina vesipatsaassa, usein säädellen syvyyttään valoisuuden ja lämpötilan mukaan
Eliöryhmien runsaus vaihtelee eri merialueilla ja vuodenajoittain
Kasviplanktonin tuotantohuippu, kevätkukinta, osuu Saaristomerellä ja Suomenlahdella yleensä huhti-toukokuun vaihteeseen, Selkämerellä toukokuun puoliväliin ja Perämerellä kesäkuun puolelle. Kevätkukinnan valtalajeja ovat piilevät ja panssarilevät.
Veden lämmetessä eläinplankton runsastuu saavuttaen huippunsa loppukesällä. Runsaimpia ryhmiä ovat rataseläimet, vesikirput ja hankajalkaiset.
Loppukesällä runsastuvat myös syanobakteerit eli sinilevät, jotka muodostavat melkein joka kesä suuria pintalauttoja eli kukintoja. Perämerellä piilevät (Bacillariophyta) kukoistavat koko kasvukauden ajan.
Syksyllä vesien jäähtyessä vesipatsaan planktoneliöstö vähenee, kun monet lajit muodostavat pohjaan vajoavia lepomuotoja. Keväällä näistä kehittyy uusi planktonkanta.
Syviä vesialueita tutkitaan muun muassa laitesukeltamalla
Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat leväyhteisöjä ja ulappaa
Rehevöityminen muuttaa leväyhteisöjä eläinplanktonin kannalta huonompaan suuntaan, mikä vaikuttaa muuhunkin ravintoketjuun. Ilmastonmuutoksesta johtuva suolaisuuden lasku puolestaan heikentää kookkaiden mereisten eläinplanktonlajien määrää, mikä huonontaa ravinnon laatua ravintoketjussa.